Jouluna saa yölläkin syödä - Maatilan emännän kiireinen joulu
Tänä syksynä alkaneessa Maatilojen naiset -tutkimushankkeessa olen tarkastellut yhden maatilan hyvin yksityiskohtaista kirjanpitoaineistoa 1950–1970-luvuilta. Tässä blogitekstissä tarkastelen, mitä kassakirjat kertovat maalaistalon jouluvalmisteluista. Kassakirjoihin on merkitty kaikki tilan tulot ja menot, mutta nyt pohdin erityisesti joulunajan merkintöjä.
Karjatalous oli pitkälti naisten vastuulla, joten maatilan emännän askeleet suuntasivat navettaan niin arkena kuin joulunakin. Lehmistä huolehtimisen lisäksi naiset yleensä vastasivat ruoanvalmistuksesta ja muista kotitöistä. Emännän työt jatkuivat lähelle joulua, sillä paljon oli valmisteltavaa, siivottavaa, keitettävää ja paistettavaa.
Omavaraistalous oli voimissaan 1950-luvun maaseudulla ja oman tilan tuotteet muodostivat ruokatalouden rungon maatiloilla. Yleensä kaupasta hankittiin elintarvikkeita, joita ei itse voitu tuottaa, kuten kahvia ja suolaa. Tutkimuksen kohteena olevalla tilalla hyödynnettiin oman tilan tuotteista vuonna 1955 seuraavia: täysimaito, kananmunat, sianliha, vasikanliha, vehnäjauhot, ruisjauhot, ohrajauhot, kauraryynit, perunat ja kasvitarhan tuotteet. Näistä aineksista pitkälti valmistuivat myös joulunajan ruoat. Jouluna pyrittiin valmistamaan ja tarjoamaan tavallista arkea parempaa ruokaa ja useampia ruokalajeja. Myös eläimille, kuten hevosille ja lehmille, annettiin jouluna mahdollisuuksien mukaan hieman parempaa ja enemmän ruokaa.
Kinkku oli vielä 1800-luvulla ylellistä ja kallista, mutta elintason nousun myötä kinkku tuli joulun pääruoaksi 1900-luvulla. Tutkimuksen kohteena olevalla tilalla kinkku saatiin omasta takaa, mutta 1970-luvulle siirryttäessä sikoja ei enää maatilalla pidetty, joten kinkku ostettiin.
Maatilalla oli monipuolinen kasvitarha, josta tuotteita myös myytiin. Kassakirjamerkintöjen mukaan 1950-luvulla tuloja saatiin herneistä, lantuista, perunoista, sipuleista, omenoista, tillistä sekä mustista ja punaisista viinimarjoista sekä mansikoista. Todennäköisesti perheen omaan käyttöön kasvitarhassa oli laajempikin valikoima, josta saatiin aineksia myös joulunajan juuresruokiin, kuten rosolliin, joka on joulunajan kylmä juuressalaatti. Se on ollut suosittu pito- eli juhlaruoka erityisesti Länsi-Suomessa. Rosolliin laitetaan perunaa, porkkanaa ja punajuurta, mutta lisätä voi myös omenaa tai sipulia.
Myös juureksista valmistetut laatikot kuuluvat jouluun. Vanhin on lanttulaatikko, sitten ikäjärjestyksessä seuraavana tulee perunalaatikko ja nuorin on porkkanalaatikko. Porkkanalaatikko alkoi yleistyä pitoruokana ja myös jouluun kuuluvana ruokana vasta 1920- ja 1930-luvuilla. Tällöin riisiä oli jo helpompi saada kohtuuhintaan ja myös porkkanoiden viljely yleistyi.
Tutkimuksen kohteena olevan maatilan ostokset tehtiin kyläkaupasta sekä kaupunkimatkoilta. Joulukuussa ostettiin myös sellaisia tuotteita, joita ei muuten hankittu. Riisiä ostettiin aina juuri ennen joulua, mutta harvoin muuten. Sitä tarvittiin porkkanalaatikon lisäksi riisipuuroon. Riisipuuroa on syöty laajemmin jouluna vasta noin sadan vuoden ajan, sillä aikaisemmin syötiin yleisesti ohrapuuroa. Ennen puuroriisi oli arvokas ja eksoottinen raaka-aine.
Jouluna syödään usein myös kalaa ja kassakirjat kertovat, että maatilan jouluruoaksi hankittiin vuodesta toiseen lipeäkalaa. Kuivatusta kalasta valmistettua lipeäkalaa on syöty Suomessa jo keskiajalta lähtien ja se onkin ollut vanha talonpoikainen ruoka etenkin Länsi-Suomessa.
Joulukuun ostoksiin ilmestyivät myös erilaiset mausteet, kuten kaneli ja kardemumma. Lisäksi ostettiin esimerkiksi rusinoita, manteleita, kaakaota, siirappia sekä erilaisia hedelmiä: luumuja, päärynöitä, sitruunoita, appelsiineja, viinirypäleitä ja sekahedelmiä. Monenlaiset leivonnaiset ovat kuuluneet jouluun ja joulutorttuja tarjotaan usein kahvin kanssa. Piparkakkuja oli Suomessa jo 1600-luvulla, mutta piparkakkujen leipominen yleistyi tavallisissa kodeissa sata vuotta sitten. Naiset saivat niihin ohjeita talouskouluista ja kursseilta, keittokirjoista ja lehdistä.
Vuosien saatossa maatilan emännän joulukiireitä lisäsivät kahdet isommat joulunaikaan järjestetyt juhlat: isännän syntymäpäivät ja tyttären häät. Kirjanpitoaineisto kertoo, että molemmissa tarjottiin perinteisiä joulu- ja pitoruokia, mutta raaka-aineiden ostomäärät olivat moninkertaisia verrattuna muihin jouluihin. Lisäksi maksettiin palkkioita kokeille, tarjoilijoille, apulaisille ja tiskaajille. Juhlat eivät olleet pienet, sillä esimerkiksi häihin hankittiin 200 kutsukorttia.
Joulunajan ruokaostokset tavallisina vuosina olivat vielä melko vaatimattomia 1950-luvulla, mutta ne monipuolistuivat 1960-luvun aikana, kun esimerkiksi hedelmiä ostettiin enemmän. Suurin muutos tapahtui 1960–1970-luvun taitteessa, jolloin tilalle ryhdyttiin ostamaan monia ruokia valmiina. Enää leipää ja leivonnaisia ei leivottu itse vaan ne ostettiin valmiina. Esimerkiksi 23.12.1969 hankittiin kaakku, pipareita, keksejä, pitkoja, limppu ja leipiä. Muutos aiempiin vuosikymmeniin on valtava, jolloin kaikki tehtiin alusta lähtien itse. Nyt monenlaista sai jo valmiina ja myös lasten aikuistuttua asukkaiden määrä tilalla kutistui vähiin.
Jouluostoksiin kuuluivat myös joululahjat. Maatilan lasten ollessa koululaisia 1950-luvulla, heille hankittiin suksia, kirjoja, suklaata, koulutarvikkeita sekä vaatteita, kuten kerrastoja, paitoja ja takkeja. Lasten kasvaessa myös joululahjat muuttuivat ja heille hankittiin esimerkiksi partakoneita ja astioita. Emännälle annettiin joululahjaksi esimerkiksi aamutossut, kahvipannu ja esiliina.
Mukavaa joulua kaikille maaseutututkimuksen ystäville!
Maria, etnologi ja tutkijatohtori, Maatilojen naiset -hanke
Kuvat:
Himmelin tekoa Jokelassa vuonna 1959. Erkki Voutilainen, Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto.
Jouluaskareita navetessa Uudellamaalla vuonna 1958. Erkki Voutilainen, Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto.
Rosolli joulukattauksessa 1970-luvulla. Juhani Riekkola, Vapriikin kuva-arkisto.
Piparkakkujen leivontaa vuonna 1960. Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo.
Fazerin suklaakonvehtirasia 1950-luvulta. Helsingin kaupunginmuseo.