Maalaistytön kasvutarina

Oli täysikuu lokakuussa 1943, kun kello 3 yöllä synnyin vauraan maalaistalon saunassa pienessä kylässä. Isä oli sairastunut rintamalla ja kuoli tuberkuloosiin, kun minä olin 11 kuukauden ikäinen. Kävelemään opin kuulemma isän hautajaisissa. Olin kahdeksas lapsi. Kun meille sitten majoitettiin siirtokarjalaisia kahteen kertaan, toisella kertaa kaksi perhettä yhtä aikaa, oli talossa aikamoinen vilske ja enimmillään parikymmentä henkeä. Yksin ei tarvinnut olla, mutta äidillä ei paljon aikaa ollut, kun oli perhe ja iso tila kaikkine huolineen hoidettavana.

Minä nuorimpana sain pienenä nukkua äidin vieressä. Siellä äidin selän takana oli turvallista ja lämmintä. Muistan, kuinka äiti otti minut mukaansa navettaan lypsylle ja kertoi minulle satuja, kun istuin vieressä lypsyjakkaralla. Meillä oli kaikenlaista karjaa: pari hevosta, toistakymmentä lehmää, lampaita, sikoja, kanoja ja kukko sekä vielä koira ja kissoja. Navetan vieressä oli pelto, jossa usein kasvatettiin pellavaa ja muistan yhä, kuinka sen pienet siniset kukat lainehtivat tuulessa kuin järvi.

Talo oli iso ja talvella tarvittiin paljon halkoja kaikkien tulisijojen lämmittämiseen ja silti oli usein kylmä. Pirtissä oli suuri takka sekä leivinuuni. Sauna oli mäen alla ja iso monireikäinen ulkohuussi aittarakennuksessa. Aittoja oli paljon; oli jauhoaitta ja ruoka-aitta, jossa säilytettiin suolalihaa ja iso saavillinen puolukkahilloa sekä ruisleipiä, jotka oli ensin leipomisen jälkeen kuivattu tuvan katon rajassa olevassa leipähäkissä. Lisäksi oli vaateaittoja ja makuuaittoja, joita käytettiin kesällä. Vesijohtoa ja viemäriä ei ollut ennen 50-lukua, ei myöskään sähköä. Juomavesi kannettiin korvolla mäen alla olevasta lähteestä ja navettavesi ajettiin järvestä, kunnes saatiin käsipumpulla varustettu kaivo ja siitä vesijohto navettaan. Muistan jouluaaton, kun sisareni kanssa vuorotellen kovassa pakkasessa pumppasimme tuntikausia.

Valaistuksena tuvan katossa roikkui kaasulamppu ja muistan vielä sen hetken, kun sähkö sytytettiin ensi kertaa oven pielessä olleesta katkaisijasta keskellä kattoa ilman varjostinta roikkuvaan sähkölamppuun. Se oli juhlava hetki. Sitten saatiin jopa radio, joka oli keittiön nurkassa olevalla hyllyllä. Sunnuntaisin meille kerääntyi mökkien mummoja, jotka hartaina katselivat radiota ja kuuntelivat jumalanpalvelusta. Kerran tuli mustalaisia, kun radiosta kuului harrasta musiikkia ja Valde sanoi: "Hai, soittakaa hyvä emäntä polokkaa!"

Maalaistalossa elettiin 40-50-luvuilla pitkälti luontaistaloudessa. Pula-aikanakin ruokaa oli aina riittävästi, mutta rahaa ei käytetty niin kuin nykyisin. Kaikki mahdollinen valmistettiin itse. Villa saatiin lampaista, se kehrättiin langaksi ja sitten kudottiin villapaidat, lapaset ja sukat. Siitä ihanan sinisestä pellavapellosta saatiin pellavaa, joka loukutettiin, lihdattiin, kehrättiin langoiksi ja kudottiin kankaiksi, joista sitten valmistettiin pyyhkeet, pöytäliinat ja jopa miesten kesäpukukankaita. Kaikkia näitä työvaiheita muistan, samoin voin kirnuamista ja suopasaippuan tekoa. Lakanoita piti ommella paljon, sillä niitä päästiin pesemään vasta keväällä rantaan, jossa ne keitettiin suopavedessä ja huuhdeltiin järvessä. Pyykkipäivät olivat lapsillekin hauskoja, kun sai olla koko päivän uimassa ja kuunnella aikuisten puheita. Olin sitten mukana viemässä puhtaita lakanoita mankeloitaviksi kylän yhteiseen mankeliin, jossa isommat tytöt kertoilivat kaikkea kivaa ja juoruilivatkin.

Leikkikaluja ei juuri ollut, vaan luonnosta ne keksittiin; käpylehmät ja muut. Mansikkaisen ahon ja haan kivet ja kukkulat sekä pihapiirin rakennukset tarjosivat loputtomasti mielenkiintoisia leikkipaikkoja. Uimarantaan kipaistiin niityn poikki ja siellä oli aina kavereita. Pienessä kylässä oli paljon lapsia. Kun aloitin koulun, alakoulua pidettiin yhden talon salissa ja yläkoulua toisessa talossa. Koulumatka oli pari kilometriä ja se kuljettiin jalan tai suksilla. Koulurakennus saatiin valmiiksi, kun minä siirryin neljännelle luokalle. Ehdin käydä siellä yhden luokan ennen kuin siirryin oppikouluun, joka sijaitsi kirkonkylässä 20 kilometrin päässä. Päivittäistä liikennettä kirkonkylään ei ollut, vaan jouduin sisareni kanssa asumaan viikot siellä serkkujemme luona vuokralla.

Olin vain 10-vuotias, kun minä, isätön raukka, jouduin vielä äidistäkin eroon. Kotona päästiin käymään vain pikaisesti viikonloppuna, koska lauantainakin oli puoli päivää koulua. Puolet matkasta päästiin linja-autolla, mutta loppu 10 km oli aina sattuman varassa, joskus käveltiin koko matka, joskus saatiin kyytiä kuorma-autossa, reessä tai moottoripyörän tarakalla, sillä liikennettä oli niukasti. Yhtenä talvena oli pakkasta -43 astetta ja saimme koulusta 3 päivän pakkasloman. Kotiin teki tietenkin mieli, ja sen ensimmäisen 10 km pääsimme linja-autolla, mutta edessä oli vielä toiset 10 km. Lähdimme kävelemään, mutta parin sadan metrin päästä oli pakko kääntyä takaisin. Risteyksessä oli kauppa, josta saimme soitettua kotimme naapuriin, jossa oli kylän ainoa puhelin. Sieltä viesti vietiin äidille, joka lähetti rengin hevosella ja vällyillä vuoratun reen hakemaan meitä. Maitoauton kopissa sisareni ja minä pääsimme maanantai-aamuisin kirkonkylään. Joka toinen viikonloppu mentiin sisaremme luo, jonne kulki linja-auto. Näin meni 5 vuotta. Vasta kun aloitin lukion, alkoi kylällemme liikennöidä koulutaksi, joka vei kahdeksasluokkalaisia kirkonkylän kouluun ja me pääsimme myös kulkemaan kotoa päivittäin.

Oppikoulu oli maksullinen eikä siihen vähävaraisilla ollut mahdollisuutta. Kaikki piti maksaa itse, lukukausimaksu, kirjat, ruuat, matkat ja majoitus. Olen ihaillut äitimme viisautta ja kaukonäköisyyttä, että hän meidät kaksi nuorinta sisarusta laittoi oppikouluun. Ainoan veljemme kohtalona oli jäädä isännäksi taloon ja kolme vanhinta sisartani päätyivät naimisiin lähiseudun taloihin.

Maalaistalossa piti tottua jo pienestä pitäen työntekoon. Piti kantaa polttopuita sisälle ja osallistua siivoamiseen jne. Ensimmäinen palkallinen työni oli käpyjen keräys, josta sain 5 markkaa. Kaikki muu työ olikin palkatonta, ei mitään viikkorahoja. Paimentyttönä aloitin jo ennen kouluikää. Veimme lehmät aamulla metsälaitumelle ja vartioimme päivän puron rannalla, etteivät lehmät mene naapurikunnan puolelle ja saatoimme ne taas illaksi kotiin. Muistan vieläkin lehmien kutsuhuudot. Kun äiti lypsi kesällä ulkona, ripsuin oksilla paarmoja hänen ympäriltään. Kasvimaata aloimme hoitaa jo varhain, ja lanttu- ja turnipsimaan harvennus sekä rikkaruohojen haraus kuuluivat aina kesätöihimme koko kouluajan. Heinäpellolla ja elonkorjuussa olimme keskikouluaikana joka kesänä, samoin perunannostossa ja marjojen poiminnassa. Laiskana ei saanut olla, vaan aina piti tehdä jotakin hyödyllistä. Minulla oli kova halu lukea, mutta sitä pidettiin laiskuutena. Vielä nytkin, yli seitsemänkymppisenä eläkeläisenä, minun on vaikea syventyä lukemaan romaania keskellä päivää. Tuntuu, että pitäisi tehdä jotakin hyödyllistä ja kirjan voi ottaa käteen vasta sängyssä. Niin syvään ne luterilaiset ihanteet on iskostettu! Opiskelin sittemmin yliopistossa mm. estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta ja tenttiin piti lukea mm. 50 romaania.

Naiseksi kasvaminen ei ollut kovin helppoa, kun seksuaalisuus oli salaperäistä eikä siitä puhuttu. Vaikka minulla oli neljä vanhempaa sisarta, tuli kuukautisten alkaminen minulle täytenä yllätyksenä. Olin 10-vuotias ja heinäpellolla haravoimassa, kun vatsaani alkoi koskea. Menin ulkohuussiimme ja huomasin, että housuni olivat veressä. Säikähdin, että missä on haava ja mistä ihmeestä veri oli kotoisin. Kukaan ei vaivautunut minulle selittämään, mutta jonkin ajan kuluttua äiti näytti valkoista pitkulaista neulosta, jota hän kutomassa ja jotenkin sain selville, että se oli sidevyö. Sen sisään olisi pitänyt panna vanua, mutta ei sitäkään kukaan opettanut. Onneksi minulla oli niukat kuukautiset ja koulussa sai voimistelutunnilla niinä päivinä istua.

Oli se kuitenkin hankalaa ja noloa, että joskus tuli hameeseen tahra. Muistan, että alakoulussa minua kiusattiin siitä, että en ymmärtänyt mitään siitä, mitä yöllä äidin ja isän välillä tapahtuu sängyssä. Minullahan ei isää ollut, sillä äiti ei koskaan mennyt naimisiin isän kuoltua. Äiti yritti joskus kertoa, mutta sai sanottua vain, että miehethän siitä nauttii, mutta ei se naisille niin erityistä ole. Vanhimman sisareni kotona oli kirja nimeltä Täydellinen avioliitto, ja kun sitä salaa luin, sain perusasiat selville. Tärkeää oli säilyttää neitsyytensä avioliittoon saakka, ettei maine mene.

Kotini ei ollut mikään tiukasti uskonnollinen, mutta iltarukoukset opittiin ja äidin puheessa vilahtelivat sananlaskut, sillä hän oli Raamattunsa lukenut. Joulukirkossa käytiin ja mieleeni on jäänyt yksi kerta, kun mentiin kovassa pakkasessa reessä vällyjen alla, lumi narskui ja aisakellot kilisi. Aikaisin oli noustu ja kirkossa nukutti. Rippikoulun käyminen oli itsestään selvyys ja tansseihin pääsi vasta, kun oli päässyt ripille. Olin 16-vuotias, kun tansseissa tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Se oli hyvin viatonta seurustelua. Tanssilavoilla oli säännöt. Tytöt seisoivat toisella puolella salia ja pojat toisella. Jos poika kiinnostui ja haki samaa tyttöä kolme kertaa, tyttö osoitti vastaavansa kiinnostukseen illan lopussa naistenvuorolla. Silloin poika voi pyytää päästä saatolle. Minä kiinnostuin pojasta, joka osasi tanssia ja lauloi korvaani.

Hän oli tullut viiden kilometrin päästä polkupyörällä ja saatteli sitten minut eri suuntaan parin kilometrin matkan sisareni luo, jossa yövyin. Hän talutti pyörää välissämme ja sitten nojailimme maitolavalla lähekkäin voilaatikkoon ja puhuimme paljon. Ensimmäisen (ja viimeisen) hätäisen eukalyptuskarkin makuisen suukon hän antoi sinä iltana, kun päätimme erota. Ero oli hänen ehdotuksensa ja uskon, että hän oli rakastumassa ja tiesi, ettei voisi antaa minulle sellaista tulevaisuutta, jonka halusin. Hän oli maalaistalon poika ja tuomittu jäämään isännäksi, minä taas lukiolainen ja suuntaamassa yliopistoon.

Nuoruutta siinä merkityksessä kuin se nykyisin on esimerkiksi lapsenlapsillamme, ei silloin maalla tunnettu. Keskikouluajan, kun asuimme serkkujemme luona, sisareni piti minulle tiukkaa kuria eikä iltaisin vietetty aikaa ulkona kavereiden kanssa, vaan luettiin läksyjä ja tehtiin käsitöitä ja seurusteltiin vanhapiika ja -poikaserkkujen kanssa. Rahaa ei ollut edes elokuviin tai mihinkään muihinkaan rientoihin, joita nyt kirkonkylässäkään ei tosin ollutkaan. Lukioaikana taas olimme illat pikkukylällä ja läksyjen luvun lisäksi seurustelimme äidin kanssa, sillä olimme muuttaneet pois synnyinkodistani, kun veljeni meni naimisiin. Sukulaisvierailuja tietenkin oli, mutta kaverit puuttuivat.

Kesät vietimme lukioikään asti kotitalossa ja teimme maatilan töitä. Kun koulu päättyi toukokuun lopussa, muutimme sisareni kanssa aittaan nukkumaan. Se oli kivaa. Siivosimme ikkunattoman aitan ja sisustimme sen mielemme mukaan. Sade ropisi pärekattoon, lintujen laulu ja itikoiden ininä sekä kukon laulu aamulla olivat musiikkia korvillemme. Ei ollut kännyköitä eikä korvakuulokkeita. Kesäiltoina kylän nuoriso kokoontui koulun kentälle pelaamaan lentopalloa ja sisäpelinä oli vanerista tehty koronalauta, jonka joka nurkassa oli reikä, johon kepillä lyötiin pieniä kiekkoja vähän niin kuin biljardissa. Pienellä kylällämme oli jopa kaksi kauppaa, ja kun olin 16-vuotias, pidin yhtenä kesänä sisareni kanssa kioskia, jossa myimme itse paistamiamme munkkeja, limsaa ja karkkeja. Äiti oli tietenkin virallisesti vastuussa. Kauppa kävi hyvin ja kylän nuorisolla oli kokoontumispaikka.

Helsingissä kävin ensimmäisen kerran luokkaretkellä 12-vuotiaana. Seuraavan kerran tulin Helsinkiin, kun 17-vuotiaana sain kesätyöpaikan. Keskikoulussa luokassamme oli useimmiten noin 40 oppilasta. Tukea koulunkäyntiin ei kotoa saatu, itse piti huolehtia läksyistänsä, sillä olimme ensimmäisen polven sivistyneistöä, kuten historianopettajamme usein muistutti. Pärjäsin kuitenkin hyvin ja olin lähes joka luokalla priimus. Esiinnyin myös mielelläni, mutta en saanut tukea ja ohjausta äidinkielen opettajalta. Siitä huolimatta voitin Lahdessa 16-vuotiaana teinien valtakunnallisilla kulttuuripäivillä ensimmäisen palkinnon lausunnassa.

Olin lukiossa koulumme teinikunnan puheenjohtaja. Lukioaikana järjestettiin konventteja, joissa oli ohjelmaa ja tanssiakin. Sen sijaan mitään vanhojen tansseja ei ollut, ei myöskään abiristeilyjä. Penkkariajelu oli vaatimaton, meitä abeja oli vain 18 ja hiljaisen kirkonkylän läpi ajettiin. Penkkarit olivat äärimmäiset tylsät, sillä alkoholia meistä tuskin kukaan oli edes maistanut ja meidät kutsui kotiinsa luokan uskovaisin tyttö. Hän tarjosi kahvia ja itse tehtyä kamalan imelää ja märkää täytekakkua. Siinä sitä sitten yritettiin jotakin kivaa jutustella, ja kun yksin kävelin kohti kotia, tuntui, että jotakin elämästä puuttuu. Ylioppilasjuhlakin oli vaatimaton ja lahjojen sijasta saatiin sylillinen ruusuja. Iso puute oli se, että emme saaneet minkäänlaista opintoneuvontaa eikä tukea opiskelun aloittamiseen. Ajauduin yliopistoon lukemaan kieliä, kun mallina oli sisareni käly, joka oli kielten opettaja. Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ollut, olen toiminut tulkkina, kääntäjänä, aikuiskouluttajana ja tiedotuspäällikkönä, mutta ehkä minusta olisi voinut tulla vaikka näyttelijä.

Kesäksi pääsin harjoittelijainvaihtotoimiston kautta Saksaan töihin, sillä olin koulussa lukenut pitkän saksan. Vietin kolme kuukautta Baijerissa tarjoilijana. Töitä oli paljon ja palkka olematon, mutta kielitaito karttui. Syksyllä aloitin opiskelun Helsingin yliopistossa ja toisena opiskeluvuonna tapasin sitten Polilla ylioppilastansseissa teekkarin, joka oli myös maalta, ja jonka opintie oli ollut suurin piirtein yhtä vaikea kuin minunkin. Seurustelumme oli hyvin kilttiä ensimmäisen vuoden, emme käyttäneet alkoholia eikä meillä olisi ollut siihen varaakaan. Molempien vanhemmat kustansivat opiskelumme, mutta mitään opintorahaa ei ollut eikä opintolainaakaan. Rahaa ei ollut huvitteluihin, mutta ylioppilastansseissa kävimme usein ja joskus elokuvissa ja teekkareiden juhlissa. Vasta kun menimme kihloihin vuoden seurustelun jälkeen, olimme ensi kertaa sukupuoliyhteydessä, mikä oli meille molemmille ensi kerta. Puolentoista vuoden kihlauksen jälkeen meidät vihittiin ja yhdessä on pysytty nyt yli 50 vuotta ja perillisiä on 2 lasta, 3 lapsenlasta ja 1 lapsenlapsenlapsi.

Mieheni työ on sitten kuljettanut meitä asumaan monessa eri kaupungissa sekä Suomessa että ulkomailla, mutta luonto on aina ollut tärkeä elementti ja maalle on kaipaus. Äitini jätti minulle perinnöksi sen talon, jossa hän vietti vanhuutensa ja joka sijaitsee puolen kilometrin päässä synnyinkodistani. Olemme varsinkin nyt, kun olemme eläkkeellä ja asumme kaupungissa kerrostalossa, viettäneet suurimman osan kesästä maalla nauttien luonnosta ja marjojen poiminnasta. Pelaamme myös innokkaasti golfia sekä pyöräilemme, hiihdämme ja sauvakävelemme. Juureni ovat yhä syvällä kotiseutuni mullassa.

Kuvat: 

Nuoria naisia talvella 1950-1960-lukujen taitteessa. Teuvo Kanerva, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.

Tytöt polkupyöräilevät. Rautavaara, 1960-luku. Matti Poutvaara, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, CC BY 4.0. 

Nuorisoa ulkona v. 1963. Teuvo Kanerva, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.