Pommitukset
Elettiin vuosia 1939-40 ja oli sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Raisiossa talomme oli hyvin levottomalla paikalla, koska vieressä olivat rautatie, lentokenttä, sotasatama, öljysäiliöt Pansiossa ja ehkä myös jo silloin ns. sotasatama sekä Raision tehtaat. Pommikoneiden tullessa hälytykset annettiin puhelimella, mutta me tiedettiin niiden tulo jo ennen, koska niiden reitti kulki talomme ohi.
Vuonna 1940 meille tuli evakkoja Karjalasta ja monet heistä olivat hyvin vauhkoontuneita jouduttuaan jo kärsimään monenlaisista vaikeuksista. Minä sain leikkikaverikseni tytön, jonka isoäiti kuljetti meitä pommitusten uhatessa pommisuojiin, joita oli "rakennettu" mm. AIV-kuoppiin. Siellä me yövyttiin tai joskus tämä isoäiti kuljetti meitä hätäännyksissään pitkin hankikantoa, joka minun mielestäni oli ihan turhaa. Siellähän me valkoisella hangella olimme hyvin näkyvissä, emmekä minkäänlaisessa suojassa. Talojenhan oli pantava ikkunoihin pimennysverhot. Valoja ei saanut näkyä ulos yhtään. Äitini sanoi, ettei hän lähde mihinkään ulos yöaikaan, vaan jäi sisälle, koska aamulla oli alettava taas työhön ja askareisiin.
Niitä pommeja pudotettiin mm. kanalan katosta läpi, pihalle keskelle rakennuksia. Siihen tuli myös yksi "suutari", siis pommi, joka ei räjähtänyt, vaan kaivettiin pois joskus sodan jälkeen. Läheisen pellon kulmaan tuli pommi, kun olimme siellä AIV-kuopassa ja räjähdys oli valtava. Siitä pommikuopasta tulikin sitten oikein nähtävyys, jota monet kävivät katsomassa ja ihmettelemässä. Kuoppaa ei koskaan täytetty tms. vaan myöhemmin se katosi, kun siitä kohdasta tehtiin kulkemaan rautatie Turusta Nesteen öljyjalostamoon.
Erään kerran tapahtui, että pommikone ei kai ollut pudottanut pommejaan aiemmin ja paluulennollaan pudotti koko sarjan läheiselle pelloille. Näimme kerran myös lentokoneiden ilmataistelun. Sen seurauksena toinen kone putosi rautatien varteen, Turun lentokentän viereen. Emme saaneet mennä tuhoutunutta konetta läheltä katsomaan emmekä myöskään sitä taistelua. Sitä kurkittiin kotiportailta ja oven raosta. Koska meillä oli ajoittain hyvin rauhatonta, minut ja karjalaistyttö vietiin sotaa pakoon vähän kauemmas. Vaikka sinne oli matkaa vain muutama kilometri, oli siellä hyvin rauhallista eikä lentokoneista kuulunut mitään.
Myös monenlaisia kiven- tai kallionkoloja harkittiin sirpalesuojiksi meille lapsille. Ihmettelen vaan miten me kuusivuotiaat olisimme selvinneet, jos kaikki aikuiset olisivat niissä pommituksissa menehtyneet. Onneksi eivät. Monet vuodet näin myös painajaisunia rintamalle sotilaita kuljettavista junista, joissa sotilaat seisoivat mm. portailla ja vilkuttivat meille lapsille. Johtuen tietenkin siitä, että molemmat veljeni joutuivat sotaan. Nuorempi heistä jo 16-vuotiaana. Hän joutui mm. kuljettamaan jossain pohjoisen yksinäisillä taipaleilla sodassa kuolleiden ruumiita. Kotirintamalla hän oli myös vakituinen vieras hautajaisissa, kun näitä sotasankareita haudattiin.
Rauhan tultua meille annettiin venäläisiä sotavankeja maataloihin työhön. Sekin oli aika jännittävää. He yöpyivät naapuritalossa. Nämä miehet olivat hyvin kiitollisia päästessään maataloustöihin ja saivat näissä kunnon ruokaa. Muistan eräänkin vangin pois lähtiessään hyvästelleen minut kyynelsilmin.
Varmaan olisi muutakin muisteltavaa, mutta
tällaiset asiat jäivät kuusivuotiaan mieleen.
Kuvat: Museovirasto, Historian kuvakokoelmat CC BY 4.0. Yläkuvassa naiset tarkastelevat vaatekeräyksen tuloksia sodan jälkeen 1940-luvun jälkipuolella Helsingissä. Alakuvassa evakkomatka Karjalasta on alkanut kesällä 1944.